LC Pohjasuo: 10. Rakkauden teitä selvittelemässä

Tässä osassa ei kestänytkään kauaa! Jei :D Osa on hieman lyhyempi kuin normaalisti, joten siitä syystä julkaisen tässä samalla myös Vilhelminan elämää käsittelevän ekstraosan. En ole poikiakaan unohtanut, mutta heidän elämästään on ehkä parempi kertoa ihan vaan varsinaisissa osissa.

Mutta eipä minulla hirveästi muuta asiaa ole. Olen tyytyväinen, että sain tämän ulos kesäkuun puolella. Olkaa hyvät ja lukekaa ja jättäkää kommenttia! Kommentit piristää kummasti päivää, oli ne millaisia tahansa (:

Kului pari kuukautta, ja Eve ja Pirkka olivat ehtineet käydä treffeillä useaan otteeseen. He eivät olleet edenneet viatonta poskisuukkoa ja intiimejä hitaita pidemmälle, mutta kummallakin oli ollut hauskaa. Pirkka oli mukava, Pirkka oli hauska, Pirkka oli fiksua juttuseuraa. Evelina piti miehestä aika lailla.

Silti hän ei ollut varma, olivatko hänen tunteensa miestä kohtaan ihastusta vai pelkkää kaverillista kiintymystä. Asia häiritsi häntä paljonkin. Häntä ärsytti olla niin kokematon rakkausasioissa. Hyvänen aika sentään, hän oli jo 22-vuotias, muttei ollut seurustellut vakavasti kertaakaan elämänsä aikana. Saatikka sitten mennyt sänkyyn…

”Mitä mietit, hassu?” Pirkka kysyi ja hymyili. Evelina hymyili takaisin. Hänen sydämessään tuntui outo tunne. Oliko se rakkautta? Kunpa hän olisi osannut sanoa…

”Vähän kaikkea”, hän vastasi kierrellen. ”Tätä iltaa, kuinka onnistunut se on… Sinua.”

Se ei suoranaisesti ollut vale.

Pirkka kohotti lasinsa, ja Evelina seurasi esimerkkiä.

”Malja näille treffeille!” Pirkka sanoi, ja he joivat yhtä aikaa.

Askel kerrallaan, Evelina mietti. Mitä sitä turhia kiirehtimään. Suhteen muodostuminen tarvitsi aikaa.

”Pärjäättehän te nyt varmasti?” Sanna kysyi sadannen kerran. Hän ja Juhana olivat lähdössä musiikkimessuille naapurikaupunkiin. Evelina pyöräytti silmiään.

”Olen aikuinen, eikä Susannakaan ole enää mikään lapsi. Kyllä me pärjäämme.”

”Anna heidän jo olla, he selviytyvät kyllä”, Juhana totesi selatessaan messukatalogia. Hän tiesi jo tasan tarkkaan, mitä haluaisi nähdä ja kokeilla.

”Jätin illallisen kuitenkin jääkaappiin. Ihan varmuuden vuoksi”, Sanna sanoi ennen kuin sulki ulko-oven perässään. Evelina huokaisi, mutta samalla häntä huvitti äidin huolenpito. Ainakin yksi asia, joka ei ollut muuttunut sitten lapsuusaikojen.

Kun vanhemmat viimein olivat häipyneet talosta, Susanna kääntyi isosiskonsa puoleen silmät loistaen.

”Kutsuin poikaystäväni meille”, hän sanoi. ”Haluaisitko tavata hänet?”

Evelina oli yllättynyt, hän ei ollut edes tiennyt Susannan seurustelevan.

”Totta kai”, hän sanoi iloisesti tuntien kuitenkin pienen katkeruudenpiston rinnassaan. Hänen nuorin pikkusisarensakin seurusteli ennen häntä!

Susannan poikaystävä osoittautui kuitenkin erittäin miellyttäväksi nuoreksi mieheksi. Hän esitteli itsensä Tomiksi ja kehaisi talon sisustusta. Evelina tunsi mielihyvää siitä, että hänen siskollaan oli noin hyvä miesmaku. Hän toivoi sydämestään, että nuorten suhde kestäisi.

Pian Susanna ja Tomi vetäytyivät Susannan huoneeseen tekemään läksyjä, ja Evelina jäi yksin olohuoneeseen. Aikansa kuluksi hän kaivoi kaapista isänsä kirjoittaman vanhan dekkarin, muttei ollut saanut luettua kuin pari sivua, kun ovikello soi.

Kuka ihme siellä oikein voi olla? hän mietti itsekseen ja asteli avaamaan oven.

Hän räpytteli pari kertaa silmiään. Pihalla seisoi varsin komea, suunnilleen Evelinan ikäinen mies, joka näytti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin Eve itse. Pian nuorukainen sai kuitenkin itsensä koottua ja väläytti leveän hymyn.

”No mutta hei, kaunotar. Onko isäsi sattumoisin kotona?”

Evelinan ensimmäinen reaktio oli ärtymys. Kuinka nuorena tuo tuntematon hyypiö häntä oikein piti?

”Voitte varmaan asioida minun kanssani”, hän totesi miehelle ja silmäili tämän univormua. ”Kuka te oikein olette?”

”Olen eräs isäsi tuttava”, mies sanoi yhä hymyillen. ”Siksi kyselin häntä. Nimeni on Ari, hauska tavata.”

”Ai – ai jaa.” Evelina yritti peittää nolostumisensa. ”Hän ei ole nyt kotona, hän meni äidin kanssa joillekin messuille. Tulkaa nyt kuitenkin sisään, ettette kastu.”

Evelina ohjasi Arin sisään ja seurasi vaivihkaa, kuinka mies ravisteli vettä takistaan. Hänen sydämensä oli yhtäkkiä alkanut takoa tuhatta ja sataa. Talossa oli komea, nuori mies, jonka hiuksista valui otsalle vettä… Nyt lopetat tuollaiset ajatukset, hän komensi itseään, muttei voinut lopettaa tarkkailua.

Evelinalla ei ollut aavistustakaan siitä, milloin Sanna ja Juhana palaisivat kotiin, mutta hän lupasi Arille pitävänsä tälle seuraa siihen asti, eikä Arilla tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Juttu Arin kanssa luisti aivan yhtä hyvin kuin juttu Pirkan kanssa – mutta Arin seurassa tuntui erilaiselta. Pirkka oli lähinnä myötäillyt ja täydentänyt hänen mielipiteitään asioista, Ari sen sijaan esitti uusiakin näkökulmia. Eve tiedosti, että Susanna, joka oli tullut keittiöön haukkaamaan Sannan kokkaamaa illallista, kuuli heidän keskustelunsa. Hän alkoi miettiä, miltä oikein kuulosti ulkopuolisen korviin.

Kun Juhana ja Sanna viimein palasivat kotiin, Ari tervehti Juhanaa lämpimästi.

”Jussi, viimein sitä ollaan kotona! Sitä vasaraa vain tulin palauttamaan, ei minulla muuta tässä oikeastaan ollut.”

”Niinkö? Ai niin, se vasara. Anteeksi, että jouduit odottamaan”, Juhana vastasi ja tervehti kaveriaan takaisin.

”Ei minulla mitään hätää täällä ole ollut. Viehättävä tyttäresi piti minulle seuraa.”

Evelina oli jo lähdössä pois jaloista – isä varmaan halusi jutella kaverinsa kanssa rauhassa – mutta pysähtyi kuullessaan itsensä mainittavan – tai pikemminkin tavan, jolla Ari mainitsi hänet. Hän myös vaistosi isänsä katseen selässään.

”Hyvä, että Evelinasta oli seuraa”, Juhana vastasi Arille.

Ari ilmoitti tekevänsä lähtöä, ja Juhana pyysi Evelinaa olemaan saatilla. Hänellä itsellään oli vino pino töitä tehtävänsä seuraavalle päivälle.

Evelina seisoi ovella epävarmana siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä. Tyytyäkö pelkkään vilkutukseen vai kenties halaukseen? Hän päätyi ensimmäiseen.

”No… Oli mukava tutustua – ” hän aloitti.

Ari kuitenkin yllätti hänet. Hän ei ollut varautunut halaukseen, joten se oli ohi, ennen kuin hän kunnolla edes tajusi sen alkaneen.

”Ilo oli kokonaan minun puolellani”, hän sanoi Evelinalle pehmeästi ja lähti sitten ulos sateen armoille.

Miehen voimakas, miellyttävä tuoksu leijaili Evelinan nenässä vielä pitkään tämän lähdettyä. Hän tunsi olonsa onnelliseksi, vaikka kaikki olikin vielä aika uutta ja sekavaa. Evellä oli kuitenkin vahva tunne siitä, että tästä jutusta voisi tullakin jotain, jos sen saisi alkamaan.

Onneksi Juhanalla oli Arin puhelinnumero.

Oli kaunis, kuulas syyspäivä. Monen päivän sadeputken loppumisen kunniaksi Evelina ja Pirkka olivat suunnanneet yhdessä yhteen keskustan puistoista. Pirkalla oli kuulemma Evelinalle jotain asiaa.

Evelina ei ollut varma, oliko asia sellainen, jonka hän halusi kuulla, mutta oli siitä huolimatta lähtenyt mukaan. Olisi ollut tylsää tuhlata niin kaunis päivä pelkkään sisällä istuskeluun.

Pitkän aikaa he juttelivat turvallisista aiheista, kuten viime viikkojen kuulumisista, eräästä konsertista, jossa Pirkka oli ollut, sekä autosta, jonka hän oli hiljattain hankkinut. He myös miettivät, pitäisikö heidänkin kokeilla peliä, jota kourallinen ihmisiä pelasi sillä hetkellä nurmikolla. He seurasivat sitä sivusta jonkin aikaa, mutteivät päässeet kärryille, joten luopuivat ajatuksesta nauraen.

Pian Pirkan ilme kuitenkin vakavoitui. Evelina aavisti, että pian hän paljastaisi asiansa, jonka vuoksi hän oli Even ulos pyytänyt. Evelina yritti jatkaa kevyttä keskustelua, mutta vaikeni nopeasti miehen pysytellessä hiljaa.

”Evelina”, Pirkka aloitti, ”olen nauttinut suunnattomasti seurastasi. Olen kuin uusi mies kanssasi. Haluaisin siksi viedä tämän jutun uudelle tasolle. Tiedäthän, tähän asti tämä on ollut melko viatonta. Minä etsin kuitenkin vakavaa suhdetta, ja olen varma, että sinun kanssasi se onnistuisi. Haluan olla kanssasi. Mitä sanot?”

Jotain tämän kaltaista Evelina oli osannut odottaa. Hän haki hetken aikaa sopivia sanoja.

”Pirkka…” hän aloitti takellellen. ”Minä… Minulla ei ole kokemusta vakavista suhteista. Pidän sinusta valtavasti, mutta olen yrittänyt selvitellä, millä tavalla. Minä en ole varma… Tai siis, että minä pidän nykyisestä tyylistä… Tai, äh, yritän siis sanoa – ”

”Minä ymmärrän, mitä yrität sanoa”, Pirkka totesi viileästi ja kääntyi lähteäkseen. ”Unohda koko juttu. Luulin, että tunteesi minua kohtaan olivat samanlaiset kuin omani sinua, ehdottomia. Sinä olet kuitenkin ilmeisesti löytänyt jonkun, johon verrata minua.”

Evelina yritti vielä sanoa, jotain, mutta Pirkka ehti ensin.

”Ehkä meidän ei kannata tuhlata enää toistemme aikaa, jos emme voi olla varmoja suhteen tulevaisuudesta.”

Hän lähti vähin äänin, eikä Evelina seurannut häntä.

”… ja eilen hän soitti minulle ja sanoi muuttaneensa mieltään. Että hän sittenkin haluaisi vielä jatkaa kanssani”, Evelina avautui Pirkka-tilanteestaan isosiskolleen, jonka oli kutsunut käymään. He näkivät Vilhelminan kanssa lähes joka päivä, sillä he kumpikin olivat töissä samassa lakifirmassa, mutta oli mukava viettää aikaa myös työajan ulkopuolella. He istuivat yhdessä yläkerran ylimääräisistä makuuhuoneista, jotta saisivat jutella rauhassa. ”Enkä minä vieläkään osaa päättää, mitä tunnen häntä kohtaan. Mitä sinä tekisit, jos olisit minä?”

Vilhelmina mietti hetken. ”Entäs tämä Ari sitten? Kuinka paljon olet häntä tavannut?”

Evelina punastui. Hän nousi seisomaan ja oli tutkivinaan vastapäisellä seinällä olevaa taulua. Vilhelmina kuitenkin odotti.

”Muutaman kerran”, Eve vastasi lopulta. ”Hän on vienyt minut pari kertaa treffeille. Pari kertaa olemme tavanneet muuten vaan. Pidän hänestä hirveästi.”

”Kuulostat ihastuneelta”, Vilhelmina totesi hymyillen ja nousi seisomaan Even viereen.

”Se on aika… erikoinen. Järkyttävä, suoraan sanottuna.”

Evelina nyökkäsi. ”Totta. En tiedä, mistä äiti ja isä ovat sen löytäneet.”

He katselivat huvittuneina rumaa taulua. Vilhelmina kuitenkin avasi pian suunsa.

”Muuten. Jani soitti minulle eilen.”

”Niinkö?” Evelina kysyi hiukan epäuskoisena.

”Kyllä. Hän oli jostain onnistunut selvittämään numeroni. Hän haluaisi tavata.”

”Aiotko sitten suostua?”

Vilhelminan katse muuttui unelmoivaksi. ”Aion”, hän vastasi lempeällä äänellä. ”Minä rakastan häntä yhä.”

”Siinä tapauksessa toivotan sinulle paljon onnea”, Evelina sanoi ja syleili siskoaan.

”Samat sanat”, Vilhelmina vastasi hänelle. ”Sinäkin ansaitsisit viimein onnen.”

Syyskuun lopussa, kun viimeiset lämpimät illat alkoivat olla käsillä, Evelina ja Ari olivat järjestyksessä viidensillä treffeillään. Vai olivatko ne jo kuudennet? Evelina ei pysynyt enää laskuissa mukana. Hän tiesi kuitenkin, että jokaiset treffit olivat olleet kuin keveää, vaaleanpunaista unta. He eivät tosin olleet edenneet millään treffeillä yhtään sen edemmäs kuin Pirkankaan kanssa, mutta Arin seurassa Evelinalla oli koko ajan sellainen tunne, että hän voisi hetkenä minä hyvänsä kiskoa miehen mukanaan naistenhuoneeseen ja tehdä sen – paitsi ettei hänellä riittäisi sellaiseen ikinä rohkeus. Mutta teoriassa.

Ruoat tuotiin viimein. Arin sisäfileepihvi näytti niin hyvältä, että Evelinan oli pakko saada maistaa pieni haarukallinen. Hän itse oli tilannut vain juustopastaa, sillä hänellä ei ollut hirveä nälkä.

”Siitä vain”, Ari sanoi nauraen. Pihvi oli suussa sulavan mureaa.

Ruoan jälkeen he siirtyivät tanssilattialle, jossa DJ oli sopivasti vaihtanut illan ensimmäiset hitaat pyörimään. Evelinan ei tarvinnut kuin katsoa Arin salaperäisiin, harmaisiin silmiin nähdäkseen, tuntuiko miehestä samalta kuin hänestä. Hän tunsi olonsa kokonaiseksi miehen seurassa. Pirkan kanssa hän oli viihtynyt, mutta tämä oli jotain uutta.

Jospa tämä oli sitä rakkautta.

Illan venyessä aina vain pidemmäksi heidän oli pakko käydä ulkona haukkaamassa happea ennen paluuta tunkkaisiin sisätiloihin. Evelina hengitti viileää syysilmaa keuhkoihinsa. Liian pian alkaisivat yöpakkaset, eikä tällainen ulkona oleskelu enää onnistuisi.

”Minulla on ollut ihanaa”, Evelina sanoi iloisesti. Päässä humisivat mukavasti juodut viinit – eivät kuitenkaan niin paljoa, etteikö hän olisi kyennyt ajattelemaan selkeästi.

”Niin minullakin”, Ari vastasi. ”Ilta on kaunis, paikka on kaunis, sinä olet kaunis. Saanko muuten kysyä yhtä juttua?” hän lisäsi yhtäkkiä. Evelina yllättyi, mutta miehen äänensävystä ei voinut päätellä mitään.

”Kerro toki”, hän vastasi uteliaana.

”Olen vähän aikaa miettinyt, kehtaisinko kysyä tätä… Asunnossani tehdään putkiremonttia, eikä minulla oikein ole paikkaa, minne asettua siksi aikaa. Ajattelin vain, että teillähän on aika iso talo, ja saisin olla aina kans- siis isääsikään tuskin haittaisi, jos – ”