24. Elena

Hei kaikille! Jippii, sain kuin sainkin julkaistua tämän osan vielä syyskuun puolella :D Yritän julkaista vähintään yhden osan lokakuussa, sitten marraskuu onkin pyhitetty NaNoWriMolle - tosin, jos olen yhtä nopea kuin viime vuonna ja saan nanoni valmiiksi kuun puolessavälissä, saatan julkaista myös marraskuussa luvun. Mutta jos olen laiska tai hidas kirjoittamaan, niin niin ei käy.

Tämä osa käsittelee vain ja ainoastaan Elenaa ja hänen tarinaansa. Nyt saavat vastauksen kysymyksiinsä kaikki ne, jotka ovat miettineet, mitä Elenalle tapahtui ja liittyvätkö vampyyrit jotenkin Olivian isän kuolemaan. Ensi osassa palaamme jälleen Joeliin ja hänen ongelmiinsa.
(Toki Elenan tarina tulee jatkumaan sivuosissa vielä myöhemminkin, koska se jää tässä vielä kesken, mutta joo, lukekaa luku, niin ymmärrätte mitä selostelen :D)

Huomatkaa Juhana-haamu liihottelemassa pihamaalla.

*
Kertausta edellisestä osasta:
Aika on vierinyt eteenpäin, ja sekä Roope että Joel ovat naimisissa, ja Joelilla on pieni poika, Petri. 
Joelin juominen on kuitenkin lisääntynyt entisestään, ja Jenni tuntee itsensä onnettomaksi liitossa.
Torantes sai uuden tuottajan ja managerin, jotka bändin tietämättä tarkkailivat Joelia ja Ilkkaa. Heidän tappelunsa sai heidät antamaan Joelille lähtöpassit bändistä.
Susanna ja Joonatan päättivät olla vain ystäviä, ja Susanna tapaili miestä nimeltä Klaus, johon hän oli korviaan myöten rakastunut.
Kun Joel sai kuulla potkuistaan, hän raivostui ja syöksyi baarikaapille. Jenni sai tarpeekseen ja lähti talosta. Joel juoksi hänen peräänsä, mutta Jennin sijaan näkikin pihalla Elenan...

*

Oliko se todellista vai vain alkoholin aiheuttama harhakuva? Joel ei ollut täysin varma. Se tuntui todelliselta, mutta kuinka se olisi voinut olla? Hänen tuntemansa Elena ei ollut noin… valkoinen.

”Oletko – oletko kuollut?” Joel sai kakistua. ”Oletko aave?”

Elena hymyili surullisena. ”Tavallaan.” Hän vilkaisi nopeasti olkansa yli. ”Joel kiltti, tiedän, että olen sinulle selityksen velkaa, mutta minun oli pakko tulla tänne. Tarvitsen apuasi.”

Joel nyökkäsi pyörällä päästään. ”Mennään sisälle, niin laitan –”

”Ei!” Elena huudahti. ”Mennään mieluummin tuonne”, hän sanoi ja ohjasi Joelin paremmin puista lankeavien varjojen suojiin.

Joel oli kuitenkin toipunut typerryksestään jonkin verran ja harasi vastaan.

”Mitä ihmettä sinä oikein teet?” hän sähähti tytölle. ”Ilmestyt tänne noin vain monen vuoden jälkeen ja rupeat kiskomaan minua tuonne pimeään, etkä tule sisälle kertomaan äidille, että olet elossa! Hän on ollut sairaana huolesta!”

”Luuletko, ettei hän olisi sairaana huolesta, jos näkisi minut tällaisena?” Elena sihahti takaisin. ”Minä lupaan kertoa sinulle kaiken, ole kiltti nyt!”

Joel totteli ja asettui Elenan kanssa pimeään. Elena varmisti vielä moneen kertaan, ettei tiellä näkynyt ketään. Hän vaikutti hermostuneelta.

”Mitä on tapahtunut?” Joel kysyi. Elenan katse käännähti häntä kohti.

Hän alkoi kertoa.

Elena oli aloittanut opintonsa niin syrjäisellä kampuksella, ettei vahingossakaan törmännyt tuttuihin kasvoihin. Academia Simulum oli tunnettu hyvin eksentrisistä ja omalaatuisista opiskelijoista, eivätkä he kiinnittäneet mitään huomiota Elenaan. Niin on ehkä parempi, Elena oli ajatellut tyytyväisenä ja majoittunut pieneen vuokrakämppään kampuksen laitamille saadakseen opiskella omassa rauhassa.

Jonkin verran hän oli tutustunut muihin opiskelijoihin luennoilla ja saanut tuttavia, joiden kanssa hengata vapaa-ajalla. Kehenkään heistä Elena ei saanut solmittua kovin läheistä suhdetta, ja se sai hänet kaipaamaan Oliviaa. Hän oli kuitenkin jo hyväksynyt sen, ettei näkisi ystäväänsä enää, joten hän tyytyi näiden simien seuraan. Olivat hyvänpäiväntutukin parempi vaihtoehto kuin yksinäisyys. 

Yhdellä luennolla hänen vieressään oli istunut ujo poika, joka oli kuitenkin Elenan hämmästykseksi tehnyt vaikutuksen koko luokkaan vastaamalla jokaiseen lehtorin esittämään kysymykseen täysin oikein ja kertomalla vielä aiheesta pientä nippelitietoa. Sen jälkeen Elena ei voinut olla katselematta poikaa, ja yhä useammin heidän katseensa kohtasivat. Lopulta Elena uskalsi pyytää poikaa ulos kanssaan, ja hänen ilokseen tämä suostui. 

Severi sai Elenan sisällä heräämään jotain sellaista, mitä siellä ei aiemmin ollut ollut. Jotain lämmintä ja miellyttävää, mutta samaan aikaan pelottavaa. Mutta miksi hän pelkäsi? Ehkä eniten siksi, ettei tiennyt, miten isä suhtautuisi hänen ihastukseensa. Kyllähän minäkin tarvitsen ehdokkaan, jonka kanssa jatkaa sukuamme, hän ajatteli uhmakkaasti eikä luopunut pojan tapailusta.

Näin kului vuosi, ja kun Kreivi aina silloin tällöin otti yhteyttä Elenaan ja kyseli, miten opinnot sujuivat, tämä vastasi suurpiirteisesti eikä maininnut sanallakaan Severiä.

Eräänä päivänä opiskellessaan tuttaviensa kanssa kampuksen kirjastossa hän kuitenkin näki jotain, joka säikäytti hänet pahanpäiväisesti. 

Mitä ihmettä Olivia teki Academia Simulumissa? Ei kai hänkin vain opiskele täällä? Elena mietti kauhuissaan. Jos näin oli, hänen täytyisi olla entistä varovaisempi liikkuessaan ulkona. Oliviahan todennäköisesti luuli häntä kuolleeksi, ja niin sen piti ollakin. 

Kävi ilmi, että Olivia todellakin opiskeli Academia Simulumissa, mutta hänellä näytti lisäksi olevan jotain opintoihin liittymätöntä tekeillä. Elena ei voinut olla pitämättä häntä silmällä, ja näki hänet hyvin usein kirjastossa tutkimassa hyllyjä tai tapittamassa tietokoneen ruutua. Se ei olisi ollut epänormaalia, ellei sitä olisi tapahtunut myös lomilla.

Mitä hän oikein tekee? Elena ihmetteli. Oliviallakaan ei näyttänyt olevan liikaa tuttavia kampuksella, hän oleili suurimman osan ajasta itsekseen tutkimuksiaan tehden. Koska Elenallakaan ei juuri ollut sosiaalista elämää, hän sai itsensä yhä useammin ja useammin kiinni tarkkailemasta Oliviaa. Uteliaisuus oli herännyt kauan sitten ja kasvoi kasvamistaan. 

Severille hän ei voinut kertoa asiasta, sillä poika olisi muuten ihmetellyt, miksi Elena ei näyttäytynyt vanhalle ystävälleen, eikä vielä ollut oikea hetki paljastaa hänelle totuutta.

Olivia onnistui pitämään puuhansa hyvin salassa, eikä Elena onnistunut saamaan mitään selville. Kohta hän huomasi, että kolmas opiskeluvuosi oli puolessavälissä. Postilaatikossa lepäsi kellastunut kirjekuori, joka sisälsi kutsun hänen isältään tulla käymään kotona. 

Kun Elena kertoi Severille menevänsä käymään kotona ja viipyvänsä jonkin aikaa, tämä näytti loukkaantuneelta. ”Me olemme seurustelleet kaksi vuotta”, hän huomautti, ”etkä ole vieläkään esitellyt minua isällesi. Oletko sinä vakavissasi tässä suhteessa, vai olenko minä sinulle vain hupia?” 

Elena meni sanattomaksi. Seurustelivatko he? Olivatko he sopineet asiasta? Missä vaiheessa heidän tapailunsa oli muuttunut seurusteluksi? Ei sillä, etteikö Elenalla olisi ollut mitään asiaa vastaan, hän vain oli täysin kokematon parisuhdeasioissa. Hän ei tietenkään kehdannut näyttää sitä pojalle, vaan vastasi enempiä ajattelematta:

”Tule mukaan. Minä esittelen sinut isälleni.”

Häntä alkoi kaduttaa, kun he lähestyivät kartanoa, mutta esitti rohkeaa. Severi ei vaikuttanut kovin hermostuneelta, lähinnä uteliaalta, ja se oli Elenasta hyvä merkki. Herkempi mies olisi voinut säikähtää synkkää kartanoa ja sen kolkkoa puutarhaa. Elena soitti ovikelloa, ja hetken kuluttua ovi lennähti auki. 

”Minulla on sinulle tärkeää asiaa”, Kreivi aloitti, mutta nähdessään Severin hän vaikeni. Vihreät silmät kapenivat viiruiksi, kun hän tarkasteli poikaa päästä varpaisiin.

”Kuka tuo on?” hän kysyi lopulta.

”Isä, tässä on Severi”, Elena änkytti. ”Hän on minun, tuota, poikaystäväni.”

Kreivin silmät kapenivat entisestään, niin että pupilleja tuskin erotti. 

”Sisään siitä. Elena, minulla on sinulle asiaa. Sinä odotat täällä”, hän murahti Severille, johon Elena loi anteeksipyytävän katseen ennen kuin seurasi isäänsä yläkertaan. 

”Mitä minä olen sanonut sinulle vieraiden tuomisesta taloon?” Kreivi sähähti Elenalle. ”Se ei missään tapauksessa ole sallittua! Sinä tuskin tunnet tuota poikaa! Kuinka kauan olette tapailleet? Pari vuotta? Vampyyrien ajassa se vastaisi kahta sekuntia. Sinä et tiedä, mitä hän tekisi, jos saisi selville, keitä me olemme. Haluatko ajaa meidät sukupuuttoon? Oman perheesi?”

”Isä kiltti, yritä käyttäytyä!” Elena anoi. ”Hän on minulle tärkeä! Minä ajattelin, että kun kerran suvun jatkuminen on niin tärkeää, niin sinä ehkä haluaisit tutustua mahdollisiin ehdokkaisiin? En minä halua sukuamme tuhota!” 

”Et sinä voi napata kadulta ensimmäistä vastaantulijaa sukuamme jatkamaan”, Kreivi murahti. ”En pidä siitä, että olet läheinen tuon pojan kanssa. Minä lähetin sinut Academia Simulumiin, koska tiesin, että sikäläiset opiskelijat ovat luonteeltaan joko erakkoja tai niin omalaatuisia, että automaattisesti pysyisit turvallisen etäisyyden päässä heistä. Minulla sitä paitsi on sinulle hyviä ja korkea-arvoisia ehdokkaita, joiden kanssa hankkia jälkeläisiä.” 

”Ai, minulla ei saa olla omaa elämää?” Elena sanoi kiukuissaan, ja huomattuaan äänensä kohonneen madalsi sitä. ”En tiedä, mille vuosituhannelle olet jumittunut, mutta en aio hyväksyä sinun valintojasi sokeasti voimatta itse vaikuttaa niihin! Sitä paitsi minä rakastan Severiä!”

Kun viimeiset sanat olivat purkautuneet hänen suustaan, hän tiesi heti, että puhui totta. Ja hän näki myös, ettei hänen isänsä pitänyt siitä pätkääkään. 

”Älä sotke rakkautta tähän”, hän ärähti. ”Olen pettynyt sinuun, Elena. Alat muistuttaa yhä enemmän äitiäsi!”

Nämä sanat satuttivat pahemmin kuin mitkään edellisistä.

”Hänkö sitten ei ollut mikään satunnainen vastaantulija kadulla?” Elena kivahti ja ryntäsi alakertaan. 

Severiä ei näkynyt missään, tämä oli todennäköisesti poistunut paikalta vähin äänin kuultuaan Elenan ja Kreivin riidan kantautuvan portaikosta. Parempi niin, Elena mietti kyyneleet silmissä. Kreivi tarttui hänen käsivarrestaan kiinni.

”Elena, älä viitsi”, hän ärähti. Elena yritti ravistella itseään irti, mutta ei onnistunut.

”Anna minun olla!” hän huusi. 

Kreivi tajusi, mitä oli tapahtumassa, ja ettei hänen tyttärensä enää kauaa pysyisi hänen hyppysissään, ellei hän tekisi jotain. Ja hän tiesi, mitä oli tehtävä. Ajankohta oli tosin liian aikainen, mutta jos hän lykkäisi aikeitaan, hän saattaisi menettää tyttärensä ja sukunsa ainoan toivon iäksi. Niinpä hän kiskaisi Elenan lähemmäs.

”Mitä sinä teet?” Elena kirkui. ”Päästä minut menemään!”

Hän tunsi jotain uppoavan kaulaansa.

Hän kirkui.

Kipu oli sietämätön.

Kuin veri olisi palanut hänen suonissaan…

* 

”Sinusta tuli mikä?” Joel kysyi järkyttyneenä.

”Vampyyri!” Elena huusi. ”Anna minun nyt jatkaa, jooko?”

Joel hiljeni, ja Elena jatkoi kertomustaan.

Nyt Elena oli Kreivin hyppysissä. Mitä oli tapahtunut oli peruuttamatonta, eikä Elena tiennyt, miten elää asian kanssa. Kreivi oli ainoa, joka osasi häntä siinä neuvoa, joten tästä johtuen Elena oli riippuvainen Kreivistä. Se oli ollut Kreivin tavoitekin. 

Elena oli vihainen, hämmentynyt, huolissaan ja helpottunut, kaikkea yhtä aikaa. Hän piti mykkäkoulua isälleen, soitteli Severille, joka ei vastannut puheluihin, katseli vitivalkoista ihoaan ihmetellen ja tunsi helpotusta siksi, että tämä vaihe oli viimein takana. Hänestä oli tullut se, mikä hän halusi olla. Keho ei tuntunut vielä aivan omalta, mutta kyllä se siitä helpottaisi. Varmasti helpottaisi. 

Hän lakkasi käymästä luennoilla, mutta ei saanut ihmetteleviä soittoja lehtoreilta. Edes he eivät olleet kiinnittäneet hänen olemassaoloonsa huomiota.

Hän opiskeli entistä ahkerammin öisin, ainoaan aikaan, jolloin se oli hänelle mahdollista. 

Eräänä iltana, kun hän oli kirjastossa etsimässä uudelle lukukaudelle tarvitsemiaan kirjoja, hän huomasi jälleen Olivian. Tyttö istui tietokoneen äärellä eikä huomannut ketään tai mitään ympärillään. Elena piiloutui nurkan taakse ja alkoi varovasti tarkkailla häntä. 

Olivia näytti väsyneeltä. Aivan kuin hänkin valvoisi yöt läpeensä. Elena kuuli hänen mumisevan itsekseen selaillessaan internetiä.

”Tässä ei ole järkeä… Vai onko sittenkin? Toisaalta, tämä selittäisi…” Elena ei kuullut, mitä tämä mystinen asia selittäisi. 

”Niin sen on pakko olla”, Olivia huoahti, nousi sitten äkkiä ja harppoi kirjahyllylle hakemaan jonkin pölyisen opuksen. Elenan piti äkkiä vetäytyä paremmin suojaan. Olivia saattoi huomata jonkin liikahtavan, sillä tämä pysähtyi ja oli pitkään aivan paikoillaan. Elena ei uskaltanut edes hengittää. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnutkaan.

”Kuka siellä?” Olivia kysyi.

Hetken oli täysin hiljaista, sitten Olivia kiskoi kirjan hyllystä ja meni lukemaan. Elena saattoi rentoutua. 

Hän katsoi hyllyä, josta Olivia oli ottanut kirjan. Tietokirjallisuusosasto, muistiinpanot ja tutkimukset. Hyllyssä oli aukko, mutta kirjojen järjestys oli niin pahoin sotkettu, ettei Elena voinut päätellä, minkä kirjan Olivia oli ottanut. Hän jatkoi tarkkailua, ja ilmassa leijaileva paksu pöly ajautui hänen nenänsä alle. 

Voi ei, älä nyt vain aivasta, Elena mietti paniikissa ja yritti pidätellä, mutta ei lopulta voinut, vaan hiljaisen kirjastosalin täytti äänekäs pärskähdys. Olivia singahti salamana pystyyn, ja Elena yritti piiloutua.

”Kuka siellä?” Olivia huusi saamatta vastausta.

Elena kuuli askelten lähestyvän hänen piilopaikkaansa. Hän säntäsi pakoon.

Pahaksi onnekseen hän kompastui jalkoihinsa ja kaatui nenälleen karhealle matolle. Olivia seisoi hänen takanaan, kun hän könysi ylös.

”Kuka sinä olet? Mitä oikein teet täällä?” hän ihmetteli. Sitten hän tunnisti, ja hänen silmänsä laajenivat järkytyksestä. ”Elena! Mitä sinulle on tapahtunut?” 

”Älä sano, että olet yksi niistä”, Olivia sanoi auttaessaan ystävänsä pystyyn. ”Ihosi on valkoinen ja jääkylmä! Voi ei, mitä olet mennyt tekemään?”

”Tiedätkö sinä tästä?” Elena kysyi ihmeissään. Liittyivätkö Olivian kummalliset tutkimukset kenties vampyyreihin? 

”Tiedän, valitettavasti. Mutta sitä en tiennyt, että sinäkin opiskelet täällä. Sinulla on paljon selitettävää! Taidan tosin ymmärtää, miksi katosit”, hän totesi silmäillen Elenaa, ”vaikken kyllä hyväksy sitä. Sinä huolestutit meidät kaikki!”

”Tiedän, tiedän! Mutta se oli välttämätöntä, jos aion liittyä oikean sukuni jäseneksi.”

Elena näki, että Olivian olisi tehnyt mieli väittää vastaan, ja helpottui, kun tämä ei tehnyt niin. 

”Kuulitko edes, mitä isälleni kävi?”

”En”, Elena ihmetteli. ”Mitä sitten?”

”Hän on kuollut. Se kirottu kasvi söi hänet.”

Elena meni mykäksi. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan hetkeen.

”Olen pahoillani”, Elena sanoi lopulta hiljaa. 

”Surin samanaikaisesti sekä sinua että isää”, Olivia vastasi katse muualla. ”Se repi minua ja oli tehdä hulluksi. Sitten löysin isän keskeneräiset tutkimukset. Aloin jatkaa niitä alun perin vain saadakseni ajatukset muualle, mutta sitten löysin lisää ja lisää mielenkiintoista tietoa. Nyt en voi lopettaa, ennen kuin isäni työ on saatu päätökseen.”

”Mitä tutkimukset sitten käsittelevät?” Elena uskaltautui kysymään.

”Yllätys yllätys, lehmäkasvia”, Olivia vastasi. ”Mutta sain selville yksityiskohtia, joita et ehkä halua tietää, nyt kun olet, tuota noin…”

”Vampyyri”, Elena täydensi. ”Haluan siitä huolimatta tietää.”

”No”, Olivia aloitti ja kääntyi Elenan puoleen, ”jos kerran välttämättä vaadit.” 

”Jutut, joiden mukaan lehmäkasvi kehitettiin pelkästään siksi, että lihansyöjäkasvit saataisiin juomaan maitoa, ovat huuhaata. Niiden tarkoitus oli salata ihmisiltä kasvin oikea käyttötarkoitus ja estää massapaniikin syntyminen. Kasvi on kehitetty aseeksi vampyyreja vastaan. Isä kuului tutkimusryhmään, jonka tarkoitus oli jalostaa kasvista pois ne viimeiset viat, joita siitä oli, kuten se, että se tosiaan söi muitakin simejä kuin vampyyreja.”

Elena tunsi kylmiä väreitä selässään. ”Ja?”

”Ja minusta tuntuu, ettei hänen kuolemansa ollut onnettomuus.” 

”Luuletko sinä, että… Ei, en usko sitä!”

”Minä uskon! Minä tunsin isäni. Hän ei koskaan, koskaan, olisi ollut niin huolimaton, että olisi antanut kasvin syödä itsensä! Hän tiesi olevansa minun koko perheeni. Minulla on paljon sukulaisia, mutta me oikeastaan olemme sukumme outoja lintuja, emmekä juuri yhteydessä muihin, joten…”

”Mutta ei kai Kreivi voi olla syypää? Entä jos maassa oli joku kivi ja isäsi kompastui, koska oli pimeää ja –” 

”Ei keskustella tästä enää”, Olivia keskeytti. ”Tiesin, ettet halua kuulla sitä. Tätä mieltä minä kuitenkin olen. Mutta minulla on muutakin.”

Hän näytti erästä paperia. ”Vapaa-ajallaan isä on suunnitellut laitetta, jolla saa kuolleet herätettyä henkiin. En arvannut, että hänellä oli äitiä vieläkin niin ikävä. Olen yrittänyt etsiä osia laitteeseen, mutta se on vaikeaa. Mistään ei tunnu löytyvän samanlaisia kuin kuvassa.” 

”Laitetta, joka herättää kuolleista?” Elena sanoi tyrmistyneenä. ”Ei ihme, ettei hän puhunut tutkimuksistaan mitään meille, kun olimme nuoria.”

”Niinpä. Nämä ovat aika suuria juttuja”, Olivia sanoi ylpeänä. ”Minä aion varmistaa, ettei hänen työnsä ole mennyt hukkaan. Aion kehittää lehmäkasvia ja rakentaa tuon laitteen. Vaikka onkin harmi, että olet vampyyri nyt, en haluaisi tehdä mitään, mikä on sinua vastaan.”

”Minä ymmärrän kyllä”, Elena sanoi. ”Tee niin kuin näet parhaaksi.” 

”Ihanaa, että olet täällä taas”, Olivia sanoi ja halasi ystäväänsä. ”Lupaa minulle, ettet katoa enää koskaan! Et, vaikka muuttuisit miksi.”

”Minä lupaan”, Elena sanoi rutistaen ystäväänsä tiukemmin lähelleen, vaikka tunsi tämän värisevän kylmästä. ”Mutta sinun on luvattava, ettet puhu tästä kenellekään muulle. Etenkään perheelleni.”

* 

”Hei, Severi! Minä tässä. Sinusta ei ole kuulunut mitään moneen viikkoon, joten alan olla huolissani. Ole kiltti ja soita, muuten tulen käymään siellä. Niin, ja olen hieman muuttunut, mutta toivottavasti se ei haittaa. Minä rakastan sinua, hei hei!” 

Elena laski luurin paikoilleen ja huokaisi. Mikä poikaa oikein vaivasi? Oliko syy hänessä, hänen isässään vai pojassa itsessään? Vai oliko pojalle tapahtunut jotain? Ehkä hän makasi sairaana sängyssään jaksamatta liikkua minnekään. Elena ei pystynyt enää odottamaan. Oli pakko mennä ja tarkistaa asia. Silläkin uhalla, että isä raivostuisi entistä enemmän. 

”Severi? Oletko kotona?” Elena huusi koputtaessaan oveen, mutta ei saanut vastausta. Ikkunat olivat pimeinä. Elena kokeili ovea, ja hämmästyksekseen huomasi sen olevan auki.

”Miksi hän jättäisi oven auki yöksi?” tyttö ihmetteli ja astui sisään. ”Severi? Severi!” 

Talossa oli kammottavan hiljaista. Jos Elenan sydän olisi lyönyt, se olisi hakannut itsensä ulos rinnasta. Hän juoksi huoneesta toiseen pojan nimeä huutaen, vaikka tiesi sen turhaksi. Hän vältteli makuuhuonetta tarkoituksella, mutta lopulta hän luovutti ja kiipesi yläkertaan. 

”Voi ei, mitä minä olen tehnyt”, Elena itki kumartuessaan pojan ylle ja tunnustellessaan pulssia, vaikka tiesi sen turhaksi. ”Anna anteeksi! Minun olisi pitänyt pysyä sinusta erossa. Voi ei, kunpa me emme olisi tavanneet!”

Hän nyyhkytti ja puristi pojan kylmää, elotonta kättä omassaan. Pojan niska oli veren tahrima, ja Elena oli erottavinaan hampaanjäljet hiusten ja veren seasta.

* 

”Olen pahoillani”, Joel sanoi, kun ei muuta keksinyt. Elena ei vastannut.

”Eli sinun isäsikö hänet tappoi?” Joel uskaltautui kysymään, ja Elena nyökkäsi.

”Kuulostaa, tyypiltä, jonka kanssa en halua olla tekemisissä”, Joel totesi. ”Minkä takia oikein tulit tänne?”

”Olen tulossa siihen”, Elena sanoi. ”Se liittyy Oliviaan.”

Ja hän jatkoi kertomustaan.

 ”Tämän takia sinun olisi pitänyt kuunnella minua”, sanoi kylmä ääni Elenan takana. Elena ei kohottanut katsettaan mieheen, jota vihasi nyt enemmän kuin ketään muuta.

”Miksi sinä teit tämän?” hän kysyi hiljaa. Kreivi otti pari askelta lähemmäs.

”Ulkopuoliset eivät saa tietää meistä. Hän oli päässyt liian lähelle sinua. Tein, mitä oli pakko tehdä. Ei se mukavaa minullekaan ollut, mutta minkäs teet. Minun oli paikattava sinun virheesi.”

”Asiasta toiseen, sinä tulet nyt kotiin. Opiskelusi loppuvat tähän”, Kreivi sanoi ja tarttui Elenaa käsivarresta. Elenalla ei ollut voimia vastustella, vaan hän antoi Kreivin retuuttaa itsensä ulos talosta yön hämärään. Kuului vaimea poksahdus, ja hän ja Kreivi olivat kadonneet pienen savupilven saattelemina.

”No niin”, Kreivi sanoi, kun he olivat turvallisesti kartanon seinien sisäpuolella, ”istu alas.”

Elena lysähti sohvalle, ja Kreivi käveli hänen edessään edestakaisin mietteisiinsä uppoutuneena.

”Minusta ei ole kivaa siivota jälkiäsi”, hän sanoi lopulta, ”ymmärräthän sinä sen?”

Elena ei vastannut.

”Mitä sille sinun ystävällesi kuuluu?” Kreivi kysyi. Elenan pää nytkähti pystyyn. 

”Oliviaako tarkoitat?”

”Häntä juuri. Kai sinä tiedät, mitä hän puuhaa?”

Tämä ei kuulostanut Elenan korviin hyvältä.

”Hän aikoo tuhota rotumme, Elena. Kai sinä sen tajuat? Hänellä on ase, jonka avulla hän voi hävittää meidät sukupuuttoon, jos saa siitä viimeisetkin viat korjattua. Olen pitänyt häntä silmällä, ja hän edistyy huolestuttavaa vauhtia. Sain hänen vanhempansa onneksi pois päiväjärjestyksestä –”

”Se siis olit sinä!” Elena henkäisi järkyttyneenä. 

”Minä suojelen sukuamme!” Kreivi jyrähti. ”Hänen äitinsä ja isänsä olivat kumpikin tutkijoita, ja vieläpä hyviä sellaisia. Mutta onneksi aseen kehittely oli pahasti kesken. Nyt jäljellä on enää huolestuttavan älykäs tytär. Jos me annamme hänen jatkaa vanhempiensa kesken jääneitä tutkimuksia, muutamassa vuodessa hän onnistuu siinä, missä he eivät. Sitten me olemme mennyttä.”

”Ei hän meitä tapa!” Elena huusi. ”Minä tunnen hänet! Me olemme olleet ystäviä lapsesta saakka! Ei hän meitä tapa!” 

”Olet välillä erittäin naiivi”, Kreivi sanoi vihaisena. ”Tietenkin hän tappaa! Vai huvikseenko hän niitä tutkimuksia jatkaa?”

”Mitä sinä aiot tehdä?” Elena kysyi uhmakkaasti. ”Tappaa hänetkin? Nautitko sinä siitä, että saat tuottaa simeille tuskaa?”

”Ei, en minä nauti siitä. Mutta sinä olet tehnyt virheitä ystävystymällä väärien simien kanssa, ja minun tehtäväni on korjata sinun virheesi.” 

Hän heitti takin ylleen. ”Parasta kai on tehdä se saman tien. Toivut nopeammin, kun saat surra molemmat menetykset kerralla.”

Ulko-ovi sulkeutui, ja Elena kuuli avaimen loksahtavan lukossa. Hän ryntäsi puhelimen luo. Hän näppäili numeron ja odotti. Tuuttauksia ei kuitenkaan kuulunut. Kreivi oli katkaissut puhelinlinjan estääkseen Elenan aikeet. 

Onneksi Kreivi ei kuitenkaan tiennyt, että Elena oli hankkinut itselleen kännykän. Elenan tuttavat olivat painostaneet häntä, koska ”kaikilla muillakin oli”. Elena ei ollut uskonut tekevänsä mokomalla kapineella mitään, mutta kiitti kaikkia yliluonnollisia voimia siitä, että oli aikoinaan taipunut.

Hän näppäili numeron ja puri huulensa verille odottaessaan Olivian vastaavan. 

”Haloo?”

”Olivia, minä täällä! Häivy heti!”

”Häh?”

”Isä on tulossa sinne! Sinun on paettava! Mene piiloon, minä etsin sinut myöhemmin!”

Elenan onneksi Olivia tuntui ymmärtävän hänen varoituksensa.

”Hyvä on”, hän sanoi ja katkaisi puhelun. 

Elena ei aikaillut, vaan kiipesi parvekkeelle. Hän oli nähnyt, kuinka isä muuttui lepakoksi silloin tällöin. Osaisiko hänkin? Se olisi ainoa keino päästä pakoon, ellei halunnut pudota ja taittaa raajojaan tai niskaansa. Hänelle ei ollut koskaan kerrottu, miten se käytännössä tehtiin, mutta hän päätti yrittää.

Hän keskittyi, puristi silmänsä kiinni ja täytti mielensä lepakoilla. Niiden nahkaiset siivet ja rottamaiset ruumiit vilisivät hänen luomiensa sisäpinnoilla, ja niiden ihmiskorviin äänetön kirkuna kaikui hänen päässään. 

Elena ei voinut olla miettimättä, miten pitkä pudotus alas oli, mutta hän sysäsi ajatuksen sivummalle ja keskittyi vain olennaiseen.

Hän oli tuntevinaan kehonsa kutistuvan ja lopulta leijuvan kahden suuren siiven varassa ilmassa, muttei ollut varma. Hän ei uskaltanut avata silmiään. Vasta tuntiessaan jälleen kovaa maata jalkojensa alla hän raotti luomiaan.

Hän oli onnistunut.

* 

”Löysin Olivian lapsuudenkodistaan, jossa hän oli keräämässä tutkimuksiinsa liittyviä tavaroitaan”, Elena kertoi lopuksi. ”Nyt hän piileksii metsässä. Tulin kysymään sinulta, tiedätkö mitään paikkaa, missä hän voisi majailla.”

”No, ei täällä ainakaan”, Joel sanoi kauhuissaan. ”Minulla kun on nyt, krhm, vähän kaikenlaista… Ja tuo Petrikin vie aikaa…”

”En tarkoittanutkaan, että hän tulisi tänne! En ikinä asettaisi teitä sellaiseen vaaraan. Mutta kuka Petri?” 

”Hän on sinun veljenpoikasi, jolla oli synttärit juuri äsken”, Joel sanoi kuivasti. ”Ja hän on saamassa sisaruksen. Tietäisit siitä, jollet olisi tehnyt katoamistemppuasi.”

Elena oli hiljaa. Joelkaan ei sanonut hetkeen mitään. Hänen päätään jomotti. Hän halusi takaisin sisälle, kaataa itselleen yömyssyn ja nukahtaa sohvalle. Mutta Elena tarvitsi hänen apuaan, eikä hän voinut jättää sitä huomioimatta. Kaikesta huolimatta hänellä oli ollut ikävä siskoaan. 

”Kunpa vanha treenikämppämme olisi yhä pystyssä”, hän huokaisi. ”Se olisi täydellinen piilo.”

Kämppä oli kuitenkin purettu vuosia sitten, ja se oli jättänyt Joelille haikean muiston. Teininä treenikämppä oli ollut hänen toinen kotinsa.

”Se olisi ollut jotakuinkin täydellinen”, Elena myönsi. 

”En minä oikeastaan olettanut, että sinulla olisi taikoa jostain ylimääräinen piilo, joka olisi turvallinen teidät molemmat huomioon ottaen”, Elena totesi. ”Päätin silti kysyä. Olivia on löytänyt itselleen hyvän piilon metsästä. Mutta olisiko mahdollista, että kävisit silloin tällöin tarkistamassa, että hänellä on kaikki hyvin?”

”Mikset voi tehdä sitä itse?” Joel ihmetteli. 

”On turvallisinta, jos siellä käydään sellaiseen aikaan, jolloin Kreivi ei voi liikkua”, Elena vastasi. ”Minä en voi liikkua päivisin, sinä voit. Näin vältämme johdattamasta Kreiviä vahingossa Olivian luo. Ja minun on palattava takaisin, ennen kuin hän huomaa, että olen ollut poissa. Minä en voi olla pakosalla, minulla ei ole kunnollista suojaa auringolta, minä kärvennyn elävältä jos yritän elää ulkona.” 

”No, kai se käy”, Joel sanoi, ja Elena selitti tarkemmin, missä Olivian piilopaikka sijaitsi. ”Selvä. Enköhän minä sinne löydä.”

”Se olisi hienoa”, Elena sanoi hymyillen. ”En voi kiittää sinua tarpeeksi, jos teet sen.” 

”Minun täytyy nyt lähteä”, Elena sanoi, ja Joel johdatti hänet portille. ”Pidä huoli itsestäsi ja perheestäsi. Niin, ja bändistäsi. Olen silloin tällöin nähnyt joitain juttuja, teillä menee aika hyvin, vai?”

Joel ei vastannut, murahti vain. Elena hymyili surullisesti, kääntyi sitten ja häipyi yöhön. 

Makuuhuoneessaan Evelina ja Ari olivat käymässä yöpuulle. Ari lueskeli vielä lempidekkariaan, jota ei tohtinut laskea käsistään. Evelina seisoskeli ikkunalla. Hän näki Joelin pihalla. Joel oli viipynyt ulkona kummallisen pitkään. Mitä hän oikein puuhasi? Kännäsikö hän lisää? Joel oli aina kännissä. Evelina oli joskus yrittänyt puuttua siihen, mutta se oli turhaa. Enää hän ei edes jaksanut välittää. Hän välitti hyvin harvoista asioista nykyään. 

”Tule viereeni, kulta”, Ari kutsui, mutta Evelina ei kuullut. Hän näki Joelin kävelevän portille päin seuranaan joku tyttö. Evelina olisi voinut vaikka vannoa, että oli nähnyt tytön jossain. Tämä muistutti… vaikka se oli mahdotonta. Iho oli valkoinen eikä tumma.

”Kulta?” Arin kysymys kuului jostain kaukaa. 

”Minä näen Elenan”, Evelina kuiskasi. Ari oli ymmällään.

”Mitä sinä sanoit?”

”Minä näen Elenan!” Evelina huudahti ja juoksi ulos jättäen hämmentyneen Arin huoneeseen. Tyttö oli juossut pois. Jos Evelina olisi nopea, hän saattaisi ehtiä… 

Hän ei ollut pysähtynyt kiskomaan edes kenkiä jalkaansa.

”Joel!” Evelina puuskutti. ”Kuka hän oli?”

Joel käännähti ja katsoi äitiään mykistyneenä. Mitä hän sanoisi?

”Se oli Elena, eikö? Sano, että se oli hän! Minä tunnistin hänet. Minne hän meni? Miksei hän tullut sisälle?” 

”Se – ei se ollut Elena”, Joel sönkötti.

”Eikö? Kuka sitten?”

”Joku fani”, Joel mutisi. ”Joku fani halusi taas nimmaria.”

Hänen sydäntään kivisti nähdä äitinsä toiveikkaan ilmeen vaihtuvan pettymykseksi. Miten hänen olisikaan tehnyt mielensä kertoa kaikki. Mutta ei hän voinut.

”Päätä särkee”, Joel sanoi nopeasti ja porhalsi sisälle. Evelina seisoi pihalla hievahtamatta pari minuuttia ennen kuin kääntyi hitaasti ja laahusti hänen peräänsä. Joku fani. Tietenkin. Mitä hän oli luullut? Että Elena heräisi henkiin kuolleista?

*

Nyt voin vain kysyä itseltäni, miksi menin poistamaan sen tontin, jolla treenikämppä oli, se olisi sopinut kuvioon niin hyvin. Piti tehdä tuollainen ratkaisu sen sijaan :| Tehty mikä tehty, plöh.

Jättäkääpä kommenttia tuonne kenttään!